Tänään heräsin syntisen surkean mietteissä uuteen aamuun. Näin uskon hevossotavaunurivistön jossakin kaukana. Hevoset odottivat kärsimättöminä pääsyä tosi toimiin. He odottivat minua, mutta eihän minusta ollut nyt mihinkään, surkeasta, naurettavasta pellestä.
Tulipahan rukoiltua kuitenkin ja kirkkoon lähdettyä. Maalaiskirkon pihassa odotti YLE:n auto. Olisihan tämä pitänyt arvata - sylissä juuri kävelemään oppinut ei niin hiljainen vauva, pieni isoveli vierellä.
Lapset tepastelivat alttarille, polvistuivat siihen leikkimään. Seurakunta veisasi ja liikuttui. Pikkupojan Isä meidän -rukous. Muutaman sekuntin kestävät itsestä riippumattomat asiat ja niiden valtava vaikutus. Seurakuntalaisten positiiviset sanat, liikutuksen kyyneleet ja hymyt nostivat minut surkeuden suosta takaisin vaunuihin joista olin pudonnut.
Uskon asiat ovat ihmistä suurempia asioita. Ja se on kyllä mahtavaa, ettei tarvitse itse pitää kaikkeuden lankoja käsissä kun siihen ei kuitenkaan ole mitään rahkeita.
