Rukoilemisen vaikeudesta

Minua häiritsee se, että jos rukoillessani huomaan, että ajatukseni harhailevat esimerkiksi työasioihin tai vielä pahempaa, johonkin synnilliseen.

Rukoillessa keskustelen Jumalan kanssa. Koen nuo ajatusten harharetket törkeyksiksi, koska rukoillessani minun pitäisi keskittyä rukoukseen.

Ajattelin, että olen tässä asiassa jotenkin erikoinen, kunnes huomasin, että saman asian kanssa painivat monet muutkin. Joidenkin mielestä rukoileminen on jopa mahdotonta. Martti Lutherin kirjassa "Syvyydestä minä huudan" Pyhä Bernharld valitti ystävälleen kuinka vaikeata on rukoilla "Isä meidän rukosta" ilman sivuajatuksia. Ystävä ei uskonut ja niinpä ystävä ja Bernhald löivät hevosesta vetoa. Ystävä ei ollut rukouksessa päässyt ensimmäistä kohtaa "Isä meidän" pidemmälle kun hän huomasi jo ajattelevansa saisiko hän myös satulan ja suitset...

Uskon, että rukoilemiseni ei pitäisi olla vain mekaanista rukouksen toistoa ajattelematta mitään.

Itse olen huomannut, että rukoilla kyllä pystyy (ajatukset eivät siis aina harhaile...). Esimerkiksi "Isä meidän" rukouksessa voin jokaisessa kohdassa kuvitella mielessäni mitä se tarkoittaa. Esimerkiksi "Pyhitetty olkoon sinun nimesi" kohdassa ajattelen sitä, kuinka minä omassa elämässäni elän niin, että Jumalan nimi tulee pyhitetyksi (mikä taas tuntuu pahalta koska syntisyydessäni niin ei tapahdu). Ja näin menettelen myös rukouksen kaikissa muissakin kohdissa. "Isä meidän", siis minun isäni ja minä olen hänen lapsensa jne.

Toisaalta taas hädässä huudettu: "Auta Jeesus!" on kyllä niin lyhyt ja ytimekäs rukous, ettei hädässä ihminen näe muuta kuin hätänsä eikä ajatukset ehdi lähteä harhailemaan.

Aito lapsenuskoinen rukous on kyllä kaunis, mutta en tiedä, pystyykö aikuinen sellaiseen?

Jumala tietää mitä ihminen tarvitsee jo ennen rukoilun aloittamista. Siksi ehkä on parasta olla koko asiaa sen kummemmin miettimättä. Kunhan vain rukoilee.