Tuntuu jotenkin lohdulliselta ajatukselta, että olemme lakkaamatta erämaavaelluksella kohti luvattua maata. Ja, että elämässämme esiintyy ikävyyksiä ja synteihin sortumisia, ettemme kuvittelisi itsestämme liikoja ja yrittäisi selvitä omilla avuillamme.
Miksi tämä tuntuu lohdulliselta ajatukselta? Koska pääsemme perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti