Hulluutta?

Luulen että uskon täytyy olla vähän niinkuin hulluutta, että se olisi uskoa. Siis hulluutta maallisesta näkökulmasta. Jos kaikki olisi käsinkosketeltavan selvää minkä voisimme aisteillamme nähdä ja tuntea, niin olisiko kyseessä enää usko? Jos tähän huoneeseen nyt ilmestyisi Kristus näkyvävä ihmishahmona puhuen minulle ja joka hohtaisi kirkkautta ja rakkauttaan ja joka sitten katoaisi itsestään, niin enkö silloin tietäisi Kristuksen olevan olemassa? Olisin siitä vuorenvarma.

Entä nyt? Miten nyt voin uskoa? Mitä tukea saan uskolleni? Vaikka Kristus ei ole tietääkseni ilmestynyt minulle ihmishahmona loistaen kirkkautta ja rakkautta, niin olen kokenut Jumalan armon monin eri tavoin. Minä huomaan esimerkiksi, että elämäni on siunattu. Kaikki mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti. Se ei todellakaan tarkoita, että asiat menevät aina niinkuin itse ajattelen. Olen rukouksessa antanut elämäni Jeesukselle. Ja Jumala kuulee kaikki rukoukset. Ja Jumala toimii tahtonsa mukaisesti. Voin olla kaikesta rauhallisin mielin. Vaikka kaikki menisi suoraan sanoen päin peetä, olisi sekin Herran tahto ja ehdottomasti kiittämisen ja ylistämisen arvoinen asia. Minä olen rukoillut, että Jumala käyttää minua tahtonsa mukaisesti. Ja sen Hän myös tekee 100 % varmuudella.

Viimeisin asia minkä uskossa Jeesukseen olen saanut, on sen asian ymmärtäminen, että elämän rauhalla ja kalenterin täyteydellä ei tarvitse olla mitään yhteyttä. Täydessä kiireessä voi ihminen levätä Jeesuksen käsivarsilla rakkauden täyteisessä rauhassa. Ei tarvitse odottaa, että olisi "aikaa Kristukselle". Sitä aikaa on NYT.

Jos tämä on hulluutta, niin olen sitten hullu.