Kun lapsi ei nukahtanutkaan niin kuin luulin ja tahdoin, vaan juoksi sängystä takaisin, niin en riemuinnut vaan olin harmissani. Miksi? Koska olin alkanut tekemään jotakin "omaa juttuani" mikä nyt keskeytyi.
Tällaiset asiat jotenkin paljastavat luonteemme todellisuuden. Suoraan sanoen sen karmean pahuuden ja itsekkyyden. Pieni lapsi, hänen pienet tepastelevat askeleensa ja isän liki vihastuminen kun isän tahtoa häiritään.
Kaikissa asioissa tulisi enimmäisenä mieleen tulla kysymys, onko tämä Herran tahto. Rakastaminen ainakin on Herran tahto. Ja sitä kyllä edustaa isän rakastava syli luokseen tulevalle lapselle. Toivottavasti taas opin jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti