Kun pieni poika yht'äkkiä leikkiensä lomassa huudahtaa: "Kiitos Jeesus päiväkodista, kiitos Jeesus pöydästä", ja nauraa iloisesti kiitosten jälkeen, niin kyllä se on mahtavaa. Jälkeen päin sitä alkaa ajattelemaan - omaa aikuisen uskoa.
Raamatussa sanotaan:
"Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus."
Sananl. 11:2
Häpeänkö minä Jeesusta? Miksi minä en ylistä kuin pieni lapsi? Miksi minä omassa poterossani nostan käteni rukoukseen, mutta kun muita ihmisiä on lähettyvillä, olen kankea kuin rautakanki? Onko se häpeää vai jotakin muuta? Onko se häpeää olla erilainen? Häpeää tulla leimatuksi? Häpeää rikkoa niitä rooleja mitä on muodostunut? Häpeää esitellä uusi minä? Olenko ylpeä? Vai pelkäänkö? Vai - onko sillä väliä...
Oikeasti asian pohdinnalla ei taida olla paljon merkitystä. Jokainenhan kelpaa Jumalalle sellaisena kuin on. Kaikki minunkin puutteeni ja rajoittuneisuuteni ovat Jumalan tiedossa. Koska uskon Jeesukseen, olen Jumalan lapsi. Ja Jumalalla jos kellä on valta kaikkeen, myös muuttaa oman lapsensa rajoittuneisuus - jos se on Hänen tahtonsa. Jumalan lapsena voin siis oikeasti vain olla - ja levätä Hänen hoivassaan. Asiat ovat siis paremmin kuin hyvin. Isä kyllä hoitaa tilanteen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti