Välillä minua potuttaa. Välillä vihastun, iloitsen ja suren. Kun paukautan vasaralla sormeen, on ilo siitä kaukana. Jos usko eläisi tunteiden mukaan ja kulkisi tuntemusten reittejä, niin aika vuoristorataahan usko olisi, sellaista olematonta sinnittelyä.
Kiitos Jumalalle, voin uskoa, vaikka vihastun, suren, iloitsen, rakastan ja itken. Kiitos Jumalalle, voin uskoa satutettuna, langenneena ja lyötynä. Kiitos Jumalalle, Hän ei lähde pois vaikka toimin tyhmästi tai suustani karkaa tyhmyrin sanoja. Kiitos Jumalalle, Hän on yliväsyneen äidin kanssa joka keräilee lastensa tavaroita vauvan nukkuessa olkapäällä. Kiitos Jumalalle, Hän on isän kanssa joka tulee kotiin väsyneenä töistä eikä kertakaikkiaan jaksa sanoa sanaakaan. Jumala on, ja Jumala kantaa. Sillä olemme Jumalan omia. Jesajan kirjeessä (Jes. 43:1) sanotaan: "--- Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun."
Tiedän, että tunteeni vaihtelevat ja aallon pohjalla voi tuntua tosi rankalta. Kuitenkin tunnemyrskyt tulevat ja menevät. Usko ei ole sellainen. Se ei ole hetken huuma joka tulee ja menee. Usko ei myöskään ole harrastus kuten postimerkkeily tai jääkiekko.
"Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä."
Hebr.11:1
"Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä."
Hebr.11:6
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti