Ihminen ihmeiden keskellä

Mietin maailmaa ja sen ihmeellisyyttä. Kaikkia näitä eläviä olentoja joita maanpäällä ja taivaalla liikkuu. Kaikkia kasveja, jotka nekin syntyvät, kasvavat ja kuolevat. Tätä planeettaa joka pyörii jossakin avaruudessa radallaan. Tätä taivasta tässä päämme päällä. Sitä, että saamme edelleen ruoan luonnosta - maito tulee pääasiassa lehmästä, leivän raaka-aine pellosta. Jokaista meidän soluamme, sitä kuinka täydellinen ihmiskeho on. Kuinka lintu ei kuole nälkään. Kuinka se rakentaa pesän, kasvattaa poikaset ja lähtee pitkälle muuttomatkalle yhdessä muiden lajitovereidensa kanssa. Jokaista lumihiutaletta... Sanalla sanoen, tämä maailmamme on todella suuri ihme. Ja kuitenkaan, emme me useinkaan pysähdy näiden asioiden edessä. Taivas on taivas, lintu on lintu, puu on puu... ainahan ne ovat ollut, so what? Ja sitten keskellä tätä kaikkea jossakin avaruudessa, jossakin planeetassa, jossakin kaupungissa, jossakin asunnossa on ihminen, joka miettii sopisiko Jeesuksesta kertoa muille - jos se vaikka ei ole sopivaa... Ja ihminen katsoo käsiään, liikuttelee jalkojaan, hengittää, ajattelee, tuntee... ja todellakin, hän tajuaa olevansa Jumalan suuri ihme. Hän tajuaa olevansa Pyhän Hengen temppeli. Hän tajuaa, ja... kertoo Jeesuksesta muille.